|
Pääkirjoitus
Rajalliset resurssit
Soutaminen ja huopaaminen yliopistojen perusrahoituksen
kanssa sai jatkoa hallituksen elokuisessa budjettiriihessä.
Tällä kertaa yliopistoja päätettiin pääomittaa suhteessa niiden
hankkimiin yksityisiin lahjoituksiin. Lisäksi säästötoimena
tehdyn indeksikorotuksen puolittamisen vaikutusta
kompensoidaan kertaluonteisesti. Ennakoitavan ja vakaan rahoituksen
sijaan olemme saaneet tottua lukemaan komplekseja sanajonoja
erilaisista rahoitusmanöövereistä.
Hallituksen leikkaukset koulutuksesta ovat tällä vaalikaudella olleet
lähes kaksi miljardia euroa. Yliopistoilta on vuoden 2010 jälkeen
jäänyt saamatta 200 miljoonaa euroa rahoitusta. Huonossa taloustilanteessa
hallitus on ollut pakotettu tekemään arvovalintoja. Niitä se on
myös tehnyt. Suomen koulutusbrändiä on surutta sahattu.
Yliopistojen henkilöstö pienentyi vuoden aikana 350 henkilöllä. Erityisen
huolestuttavaa on jo vuosia jatkunut opetus- ja tutkimushenkilöstön
tehtävien täyttämättä jättäminen. Näihin eivät ensisijaisena
syynä ole strategiset valinnat, vaan resurssipula. Vapautuvien toimien
täyttämättä jättämiseen ei tarvita yt-neuvotteluja, vaikka seuraukset
heijastuvat väistämättä koulutukseen ja tutkimukseen.
Käyköhän lopulta vielä niinkin, että nykyinen opetus- ja ohjausmäärä
asettuu ns. nollatasoksi, kun talouden koheneminen joskus alkaa?
On olennaisen tärkeää havaita, että tällä hetkellä toimitaan paikoitellen
rankasti alimitoitetuilla resursseilla. Hakijasuman purkuun
osoitettu puutteellinen rahoitus on vain piste i:n päällä.
Resurssit jäänevät myös lähitulevaisuudessa varsin rajallisiksi.
Opetusta ei enää voi tehostaa kontaktiopetusmääriä per opintopiste
vähentämällä, ei varsinkaan ilman merkittäviä sisällöllisiä supistuksia
opetussuunnitelmiin. Tällöin tulevat jo vastaan työelämän osaamisvaatimukset. Toisaalta opiskelijapalautteessa
koetaan vuorovaikutus opettajan kanssa keskeiseksi
opetuksen laadun mittariksi. Keskinäiseen kilpailuun
pakottaminenkaan ei lisää yliopistolaitoksen perusrahoitusta,
eikä sitä tee työajan kohdentaminen tai
muukaan seuranta. Mikä siis eteen?
Yliopistoissa on hyvin tiedossa, ettei henkilöstöllä
aina ole riittävästi aikaa keskittyä perustehtäviinsä.
Jatkuva kehittäminen, muutos ja byrokratia vievät
itse kunkin voimavaroja. Itseään edistyksellisenä pitävän
organisaation pitää tällöin pysähtyä tarkastelemaan
kriittisesti omaa toimintakulttuuriaan. On alettava
priorisoida oleelliseen.
Opetus- ja tutkimushenkilöstö arvostaa esimerkiksi
hyvää hallintoa ja hankintaosaamista. Hyvä hallinto toimii ensisijaisesti byrokratian vähentämiseksi.
Järjestelmähankintojen tekeminen aidosti käyttäjälähtöisesti
kuuluu myös hyvän hallinnon kategoriaan.
Kun vaikkapa opetuksen suunnittelutyökalut eivät
mahdollista kohtuuttomasti kuormittavien opetusjaksojen
syntymistä, eivätkä matkalaskujärjestelmät
neuvottomuuden tunnetta, alamme säästää aikaa.
Toimet raportointiteollisuuden leviämistä vastaan
ovat jo nyt myöhässä. Yhtä lailla tärkeää on, että hallinnolla
on entistä enemmän aikaa oppia ymmärtämään
opetus- ja tutkimustehtäviä. Tällöin osaava
hallintomme voi entistä paremmin tukea tätä työtä
ja nostaa byrokratian poistamisen strategiseksi päätavoitteekseen.
Eräällä laitokselle kummasteltiin, miksi heidän ei
tarvitse muiden lailla kohdentaa työaikaa. Kun asiaa
tiedusteltiin hallintojohtajalta, hän vastasi, että kyllä
työajan kohdennus pitää tehdä, mutta hallinto tekee
sen opetus- ja tutkimushenkilöstön puolesta, on tehnyt
jo vuosia. Lähtökohdat yliopistotyöhön ovat silloin
hyvät.
Seppo Sainio
puheenjohtaja, Yliopistojen opetusalan liitto YLL
- Painetussa lehdessä sivu 42
|