Kirja-arviot

Löytöretki merkittäviin tietokirjoihin Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen: 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa Abckiriasta Mustaan Orkideaan. Paasilinna 2014, 191 sivua.

Suomalaisen tietokirjallisuuden historia on pitkä ja kenttä laaja. Tieteentekijät ja opettajat ovat tietokirjojen ystäviä ja käyttäjiä. Heitäkin ilahduttamaan on kesällä ilmestynyt suomalaisen tietokirjallisuuden monipuolinen katsaus.

Ajatus merkittäviä tietokirjoja käsittelevästä kokoelmasta syntyi Suomen tietokirjailijoiden aktiivien seminaarissa vuonna 2011. Hankkeen toteuttajiksi lupautuivat puoliksi-puoliksi periaatteella Turun yliopiston englantilaisen filologian professori Joel Kuortti ja Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen kertomansa mukaan enemmän intellektuaalisena haasteena kuin pelkän luettelon kokoamisena.

Mukaan kelpuutettiin tietokirjallisuuden eri lajityyppejä: tietosanakirjat ja muut hakuteokset, tutkimukset, oppaat ja oppimateriaalit, lasten ja nuorten tietokirjat, pamfletit, historiikit ja luontokirjat. Kahdensadan teoksen otoksesta valittu sadan kirjan luettelo on luonnollisesti subjektiivinen. Karsinnassa menestymiseen on vaikuttanut kirjan merkitys keskustelun avaajana, se on voinut olla alansa ensimmäinen teos, siitä on saattanut tulla kansainvälinen klassikko tai se on saattanut merkittävällä tavalla vaikuttaa suomalaisten arkeen ja elämään.

Valitun paletin aikaikkunaan kuuluu kirjoja tuhatviisisataa-luvulta kaksituhattaluvulle. Vanhin teoksen kirjoista on Mikael Agricolan vuoden 1543 Abckiria. Nuorin on Elina Grundströmin Musta orkidea vuodelta 2013 – onhan perinteisesti miehinen kenttä tälläkin alueella naisistumassa. Mukana on myös useita suomenruotsalaisia teoksia. Esseissä viitataan moniin valinnassa karsiutuneisiin teoksiin. Kirjan lopussa on tekijä- ja henkilöhakemisto.

Kirjat esitellään tekijöiden ristiin kommentoimina pienoisesseinä, joissa kirjat on pyritty sijoittamaan oman aikansa kontekstiin. Esseet on signeerattu joko JK tai JPP. Teos haluaa olla keskustelujen käynnistäjä, joten lukijatkin haastetaan pohtimaan valintoja ja keskustelemaan niistä.

Tekijät pitävät koontaansa mielenkiintoisena löytöretkenä, joka osoittaa, kuinka hienoja tietokirjoja Suomessa on vuosisatojen aikana ilmestynyt ja että niitä kirjoitetaan edelleen.

Omia jatkoehdotuksia on mahdollista lähettää osoitteella 100tietokirjaa@gmail.com.

Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston emeritusprofessori ja Suomen tietokirjailijoiden jäsen.

Yliopiston luonne on hybridi Elias Pekkola, Jussi Kivistö & Vuokko Kohtamäki (toim.): Korkeakouluhallinto. Johtaminen, talous ja politiikka. Gaudeamus 2014 375 s.

Korkeakoulu ja eritoten yliopisto on omaleimainen instituutio. Se ei ole perinteinen byrokraattinen koneisto, jota johdetaan ylhäältä alaspäin. Yliopiston ydin ja henki on vapaa, etsivä ja kyselevä tutkimus, jota ei voi kahlita valmiilla säännöillä ja vaateilla.

Toisaalta yliopistolla on myös hallinnollinen puolensa, jonka rutiinit hoituvat tehokkaasti perinteisiä byrokraattisia keinoja käyttämällä.

Korkeakouluhallinto-kirjan kantava teema on yliopiston hybridimäinen luonne: siinä yhdistyvät tai törmäävät yhteen erilaiset puolet. Lisäksi ympäröivä yhteiskunta on täynnä yrityksiä ja muita toimijoita, jotka vaikuttavat voimakkaasti yliopistoihin ja niiden hallintaan.

Tosin yliopisto on aina ollut sidoksissa ympäristöönsä, ja kirjassa esitellään brittiläisen, ranskalaisen, saksalaisen ja yhdysvaltalaisen yliopistolaitoksen historiallista kehitystä, mikä tuo selkeästi niiden erot ja sidokset kotimaihinsa.

Mutta nykyään teknologian mahdollistama tavara- ja palvelutuotanto ja ennen kaikkea globalisaatio ja internet luovat yliopistojen ja ympäristön välille aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.

Kirjassa esitetäänkin erilaisia taloudellisia malleja, johtamismalleja ja organisaatiorakenteita, joilla on kaikilla oma paikkansa ja roolinsa monitahoisessa kokonaisuudessa. Valitettavasti internetin ja verkon avaamiin mahdollisuuksiin kirjassa vain viitataan pari kertaa. Onhan tieteen ydin universaalisuus ja globaalisuus, minkä toteutumiselle verkko tarjoaa mitä mainioimmat mahdollisuudet.

Haastavin ja myös keskustelluin kysymys on pyyteettömän, vain totuuteen tähyävän tieteen ja aineelliseen hyötyyn tähtäävän talouden välinen kimurantti suhde.

Kirja ei tästä saa juuri mitään uutta irti, paitsi sen että molemmilla on oma paikkansa yliopiston kokonaisuudessa. Kirjoittajat myös hieman pahaenteisesti olettavat, että monet taloudelliset ja teknologiset tendenssit vahvistuvat tulevaisuudessa niin yhteiskunnassa kuin yliopistoissakin.

Korkeakouluhallinto-kirjan tärkein anti on siinä, että se – alansa ensimmäisenä – onnistuu hahmottamaan kokonaiskuvaa monimutkaisesta ja ristiriitaisesta yliopistolaitoksesta. Kirja myös varoittaa korkeakouluja yhdistämään aikovia, että mitä suuremmaksi yliopisto kasvaa, sitä kasvottomammaksi ja byrokraattisemmaksi se paisuu.

Tätä voisi täydentää toteamalla, että yliopistojen esikuvat antiikin Kreikan Platonin Akademia ja Aristoteleen Lykeon olivat pieniä oppineiden yhteisöjä ja luovuuden keskuksia, joiden jäsenet tunsivat toisensa ja keskustelemalla loivat tieteen historiaa.

Pekka Wahlstedt

• Painetussa lehdessä sivu 48